Poikamiesboksi

En ole tänään parhaimmillani

2011-05-05T23:12:00.000+03:00

ZÄP! Setä R pamahti taas pilaamaan päivänne. Pyydän anteeksi, rakkaat maaoravat, hiljaisuuttani, mutta halusin säästää pyhien ajan teidät raaoilta yksityiskohdilta. Odotin vain hetkeä, jolloin edes vähän tuntuisi siltä, että elämä voittaa. Hetkeä, jolloin voi tyytyväisenä ryystää vihreää teetä, napostella Marie-keksejä ja kuunnella Underworldin Dirty Epiciä nostalgiahuumassa.

Hetkeä jolloin, ennen kaikkea, pystyn kirjoittamaan johdonmukaisesti. Nyt en edes yritä, koska ei ole sellainen hetki.

Mitä kaikkea onkaan tällä välin tapahtunut? Luontoäiti oikuttelee: kesäsäiden jälkeen saadaan lunta. Ja kohta taas luvassa kesää. Prinssi "Viltsu" William sai Katensa (kuulemma) kelpo seremonioin. "Osku" bin Ladenille puolestaan kävi pahemman kerran köpösti Tiimi Kutosen käsittelyssä.

Pääsiäisenä matkustin junalla, ja joukkoliikenteen ihanuus AT-miehen näkökulmasta konkretisoitui jälleen. Tajusin jälkeenpäin, että viereisellä paikalla istui melkein koko matkan joku kiva opiskelijatyttö. Sain jälleen edes pientä osviittaa siitä, miltä tuntuu olla kuin kuka tahansa teistä (jep, tein juuri ovelan viittauksen sarjakuvaan). No niin, hihihii, räpläsin kylläkin läppäriäni koko matkan. Toivottavasti hän ei katsellut sivusilmällä, kun yritin kirjoittaa tätä, ja etsinyt Googlen avulla blogiani. Aivan lapsellista olettaa tällaista, mutta jos hän sattuu lukemaan tätä, sanon: MOI.

Oma elämäni noin muuten? Sanotaan, että ken fillariin tarttuu, se fillariin hukkuu, ja vaikka poljen 200 km viikossa, ei se lukuna kauhean suuri ole. Siltikään ei tunnu riittävän aikaa tai energiaa mihinkään muuhun. Kuten bloggaamiseen. Tai edes työn tekemiseen, josta minulle maksetaan. Ei hyvä. Olen obsessoitunut vain ja ainoastaan tähän yhteen asiaan. Täysin. En tarvitse enää ihmisten kommentteja, jossa esiintyvät sanat "valas" ja "puskutraktori". EN JUMALAUTA ALISTU! LUON NAHKANI JA KUORIUDUN ENTISTÄKIN SUTJAKKAAMPANA! NÄETTE VIELÄ!

Tä? Okei sitten, ne naisasiat. Arvatkaa mitä? ARVATKAA MITÄ?!

No hähhäh, ei paljon mitään.

No, tekstarinainen lähetteli taas viestiä pääsiäisen jälkeen, ja vihjaili vähän, että soittaisi viikolla. Siis viime viikolla. Nyt on viime viikkoa seuraavan viikon torstai, joten on ihan relevanttia todeta, ettei soittanut.

Sähköpostikontaktin kanssa olen edelleen viestitellyt, aika harvakseltaan, mikä sopii minulle. Pitäisikö tässä myöntää, että taidan jollakin tapaa pitää hänestä, vaikka eihän tässä vaiheessa uskalla mitään varmaa sanoa.

Ai niin... onhan tässä vielä ikäänkuin kolmaskin. Minä hölmö kun en ole vaivautunut piilottamaan deittiprofiiliani, ja pystyn edelleen vastaanottamaan viestejä.

En nyt runoile pidemmästi, joten lakatkaa pureskelemasta kynsiänne. Tämä ei ole se poikabändi, eikä edes Underworld, mutta kuuntelin tätä kirjoittaessani:

Naurakaa kanssani tai minulle, kunhan edes hymyilette

2011-04-22T00:23:00.000+03:00

No niin, nyt voisi jotain yrittää kirjoitella tännekin, vaikka näinkin sekavassa mielentilassa kannattaisi vältellä minkäänlaista kirjoittamista. Kahden naisihmisen tyytyväisenä pitäminen on näin hienosti kuvailtuna neurologisesti kuormittava tehtävä, ja nyt kun aivan hiljattain kolmaskin oli hetken aikaa änkemässä mukaan (taisi sitten ujous iskeä tjsp.), oli iskeä aito paniikki pintaan. Pliis, heh, riittäisi ihan hyvin yksi kerrallaan.

Tekstarinainen onkin osoittautunut sitkeäksi sissiksi. Olen kai pelannut korttini puolivahingossa oikein, koska hän kaikesta päätellen ei ole vielä kyllästynyt minuun. Viestittelyn tahti on toki verkkaistunut, ja viime viestistä alkaa olla jo pelottavan paljon aikaa. Näinköhän tämä oli tässä? No joo JOO, minun kai sitten pitäisi muistaa häntä viestillä; eihän ole reilua, että vastapuoli joutuu olemaan jatkuvasti aloitteellinen minun suuntaani. Kierittäkää minut tervassa ja höyhenissä.

Sähköpostikontaktini kanssa taas olemme vaihtaneet muutaman viestin, ja monet asiat, joista hän kertoo, ovat kovin tuttuja itsellenikin. Kuten nyt ikisinkkuus ja pohjaton ujous. Ja jotta menisi todella ufoksi, hän kertoi nähneensä minut livenä pariinkin otteeseen yliopiston ruokalassa viime viikolla. Itse en kyllä saa mieleeni, olisinko minä nähnyt häntä; enhän minä edes tiedä miltä hän näyttää!

Kumpikin on jo alustavasti ilmaissut kiinnostuksensa kasvokkain tapaamiseen. Eli katastrofin ainekset ovat kasassa.

Vaikuttaa jo vähän siltä, että tämän vuoden puolella on tullut enemmän yhteydenottoja yhteensä kuin sinä aikana, jolloin asustelin "kylässä". Pessimistinä en kuitenkaan usko, että onneni olisi näin nopeasti kääntymässä; paljon on tehtävä työtä arkuuden voittamiseksi. Puhumattakaan fyysisestä olemuksesta, johon olen vain etäisesti tyytyväinen. Mitenkään lihavana en itseäni pidä, mutta hoikempikin voisin olla. Olen alkanut pienen tauon jälkeen taas kuntoilemaan, ehkä vähän liiankin rankasti, koska olen juuri nyt aika kuitti. Toisaalta, olen nukkunut paremmin kuin koskaan, ja yleinen olo on selvästi kohentunut.

Mutta itseäni vartenhan minä työtä teen, en vain siksi, että tulisin jotenkin suosituksi naisten parissa. (Edeltävä lause oli sitten itsepetosta.)

Olen ollut huolissani siitä, että olen saattanut paljastaa blogissani liikaa tietoja itsestäni, ja että minut voisi tunnistaa näistä kirjoituksista. Huoli voi olla tietysti tähän asti ihan aiheeton, mutta nämä tilanneraportit saattavat vääriin käsiin joutuessaan olla tuhoisa ase minua vastaan. Tai... no, äh, ei kai sentään. Pelkään ihan turhia.

Arkistojen kätköistä, päivän fiilistelyt:

Niin, keksin muuten päällystää jääkaappini oven Ilman naista -sarjakuvastripeillä. Tärkeäähän on kyetä nauramaan itselleen ja tilanteelleen. Mutta miten minusta tuntuu, etteivät ihmiset naura kanssani?

Mitä täällä oikein tapahtuu?

2011-04-06T21:22:00.000+03:00

Tervis taas, rakkaat preeriakoirat. Täällä sitä juostaan oravanpyörässä vailla agendaa, vailla päämäärää. Road to Nowhere, lauloi Talking Heads aikoinaan:

Well, we know where we're goin'
but we don't know where we've been
And we know what we're knowin'
but we can't say what we've seen

Myönnän auliisti, että mennyt viikko on ollut pääsääntöisesti vitutusta, katkeruutta ja epätoivoa. Olen tottunut siihen, että nuo tunteet menevät nopeasti ohi, mutta nytpä eivät menneetkään. Syytä en tiedä; kaikki on päällisin puolin oikein kunnossa, mutta jossain sisimmässä mättää ja pahasti. Meinasin otsikoida kirjoitukseni: Normaali elämä ei ole minua varten, ja tilittää vuolaasti siitä, kuinka elämä tuntuu ottavan enemmän kuin antavan.

Mutta nyt en sitä tee. Syynä ovat kuluneen kahden vuorokauden aikana sattuneet melko vähäpätöiset, mutta elämäni mittakaavassa varsin merkilliset tapahtumat. Minullahan ei muuta elämää ole kuin netti, joten sen pohjalta nämäkin tapaukset lähtivät liikkeelle. Selvennän niitä nyt tässä vähän.

I. Joku satunnainen 17-vuotias kehui minua IRC-Galleriassa kivan näköiseksi. En yleensä saa kommentteja kuviini, joten tämä oli aika erikoinen tapaus. Saattoi tietysti mennä väärälle henkilölle? Ei, en usko. Outoa.

II. Tapanani on selailla deittiprofiileja anonyymisti, ettei nimeäni jää kenenkään vieraslistaan. Huu, kuinka nössö olenkaan! Noh, eräs toisella puolella Suomea asuva Salainen Ihailuni Kohde oli jotenkin löytänyt profiilini ja lähettänyt ihan viestiäkin. Tosin vain kommentoidakseen hauskaa kohtaa profiilissani, mutta silti.

III. Toissayönä sain tekstiviestin tuntemattomalta naiseläjältä, joka oli käynyt katsomassa City-profiiliani. Vastasin hänelle takaisin, ja nyt taidetaan olla sitten jonkinlaisissa yhteyksissä. Vaan kuinka kauan? Nämä juttuni kun ovat tavanneet aina kuihtua kokoon.

IV. Nyt menee kummalliseksi. Myöhään eilen illalla sähköpostilootaani kolahti pitkä ja seikkaperäinen sähköposti joltain neiti-ihmiseltä, joka oli omien sanojensa mukaan jo pitkään katsellut minua netissä. Piti oikein hieraista silmiäni, koska hetken aikaa oli epäuskoinen olo. Joku on kiinnostunut minusta ja ilmaisee sen?! Lienee sanomattakin selvää, että unensaanti oli vaikeaa, kun mietin koko ajan sitä sähköpostia ja sen lähettäjää. Kaikenlaista yhteydenottoa olen saanut, mutta erityisesti tämä kolahti jollain tavalla. Laatija asuu vieläpä samalla paikkakunnalla.

Oikeasti, mitä on tekeillä? Juuri tuomitsin tilanteeni toivottomaksi, ja yhtäkkiä onkin naisia joka sormelle. Tai ehkä vain peukalolle ja etusormelle, mutta edeltävään tilanteeseen verrattuna ruhtinaallisesti.

Tuota noin... se siitä. Seuraava esitys ei ole Road to Nowhere, vaan jotain erityisen hyvää Norjanmaalta. Jo oli aikakin, että joku laittoi tämän YouTubeen. Paras. Biisi. Ikinä.

Nyt pitäisi yrittää vääntää se vastaussähköposti. Tschüss!

Puuteristeily ja puutteellista puutejournalismia

2011-03-25T13:23:00.000+02:00

Kello 4:30. Lumiaura elämöi ulkona ja minä taas hereillä. Tällaisina hetkinä syntyy todellisia turhien ideoiden äitejä ja isokummeja. Esimerkiksi sellainen jossa lauma yksinäisiä nuoria (hetero)miehiä laitetaan samaan laivaan 5-10 naisen kanssa ja katsotaan, millä metodeilla ujot miehet alkavat kilpailla vähäisten naaraiden suosiosta. Itse varmaan kuulun siihen ihmisryhmään, joka jättää leikin jo alkuun sikseen, toteaa: "Pöh. Olen tällaisen yläpuolella. Mä mitään showta ala vetämään", ja tilaa toisen lonkeron.

Unenpöpperöisyyteni karistettuani päätin, että koko idean pointti on täysin järjetön, enkä ajatellut asiaa sen enempää.

Luin viikon Nyt-liitteen pääartikkelin ajatuksella (tuhlasin vittu puolitoista euroa näköislehteen!), ja olihan se silkkaa tuubaa näin rakkauden vähäosaisen näkökulmasta. Siinähän haastateltiin vain menestyjiä ja potentiaalisia menestyjiä. Ei silti, Hännikäinen kyllä veistelee ihan teräviä. Pitäisi tosiaan lukea se Ilman.

Pääkirjoituksessa oli toki annettu puheenvuoro yhdelle pysyväissinkulle, mutta toimittajan kommentti... no, se vähän kiehahdutti. Kuvasti juuri sitä tyypillistä massojen suhtautumista tähän marginaaliryhmään, tai ainakin markkina-arvoteoriaan. En nyt tietenkään väitä, että MAT olisi totuus, ikkuna, ovi ja valo. Enemmänkin itselleni se on kieroutuneen hauska tapa ilmaista itsestäänselvät asiat, kuten se, etteivät jotkut vain saa.

Jaaha, tuossa eteisen pöydällä on kaksi elokuvalippua, jotka vanhenevat toukokuussa. Minkäköhän pätkän menisi katsomaan? Nyt-liitteessä mainittu Sinkkuelämän säännöt? Tässä on se positiivinen puoli, että voi mennä katsomaan vaikka kaksi. Joululahjaksi nuo liput sain - onkohan tässä joku taka-ajatus ollut?

Joku taka-ajatus varmasti oli veljeni antamassa lahjassa, jossa tuli bonuksena ns. selviytymispakkaus. Siis sukelluspuku. Siis turvahuppu. Hyvä, että jotkut eivät ole vielä luopuneet kaikesta toivosta. Voi hellanlettas.

Tänään olen kenkkutuulella, joten musapläjäys on tyylillinen syrjähyppy videon kera:

Veppimiehen ihmeelliset siekailut

2011-03-24T18:00:00.000+02:00

Eräs työtoveri sanoi minulle kerran suunnilleen näin: "Vaikka olet aika hiljainen kaveri, kommenttisi ovat mahtavia. Sellaisia, mihin kenelläkään ei ole lisättävää." Okei. Jos tämä pitää paikkansa, minulla on tulevaisuus keskustelupalstojen kinginä. Hihi! Siksi aloinkin skriivailla palstoille. Vähän rohkeutta lisää ja mielipiteitä (auts?) peliin, niin saadaan varmaan sitä keskusteluakin aikaiseksi.

Joskus minullakin on äärettömän tylsää, ja vietän aikaani chattihuoneissa, vaikka minulla ei sen kummemmin ole mitään puhuttavaa. Seurailen vain muiden keskusteluja hiljaa taustalla. Kerran tosin kävi niin, että joku naispuolinen chattaaja kiinnostui nimimerkistäni, ja siinä sitten rupateltiin niitä näitä, lähinnä säästä, kun ei varmaan oikein osattu ohjata keskustelua mielenkiintoisempiin aiheisiin. Ja tyypillistä tuuriani kuvasti se, että koko chatsysteemi kaatui kesken kaiken.

Kyynikko kun olen, en ole jaksanut olla deittipuolen suhteen aktiivinen, en edes tämän uuden profiilin kanssa, vaikka tarkistinkin tuossa äskettäin kävijätilastoja. Ihan kiitettävästi oman paikkakunnan tytöt ovat käyneet minuakin kurkkaamassa. Edellisen paikkakunnan tapauksessa kävijöitä oli harvemmin, ja nekin yleensä jostain ihan muualta. Muutaman profiilin perusteella ei pitäne tehdä yleistyksiä, mutta aika paljon kävijälistassa oli sellaisia "äijää" etsiviä naisia. Outoako? Onnistun kyllä näyttämään miehekkäältä kuvissa, mutta en kai niin paljon sentään. "Kiltinnäköinen" ja "söpö" ovat minusta käytetyimmät luonnehdinnat.

Joskus nettideittailu-plääh-urani alkuaikoina, eli loppuvuodesta 2008 ja siitä vähän eteenpäin, otin melko aktiivisesti yhteyttä kiinnostaviin profiileihin, mutta homma kaatui yksinkertaisesti aina siihen, etten saanut vastausta. Siitä sitten pikkuhiljaa hiipi puseroon kyllästyminen, ja omat yhteydenotot vähenivät. Nyt voisi tietysti taas yrittää aktivoitua, kun on vihdoinkin päätynyt asumaan jokseenkin cityksi kutsuttavaan paikkaan, ja profiilinikin on vähäisen palautteen perusteella vähintäänkin toimiva.

Mutta hihhulei! JES! "Itsesääliskene" saa julkisuutta! Hmm. Tahtoisin laskea itseni MGTOW:ksi, mutta kuinkakohan kokonaisvaltaisesti tosiasiassa olen sitä?

Musaa. Biisin nimi "First Light" ei niinkään liity nykyiseen elämääni (lukuunottamatta jokakeväistä piristymistä), kuin siihen, mitä sen toivoisi olevan. Budd/Eno on joka tapauksessa pistämätön kombinaatio.

Tämä tästä päivän itsetehostuksesta. Nyt siivoamaan!

Voi halvatun politiikka

2011-03-23T09:24:00.001+02:00

Sen verran herkullinen aihe on tämä viimeaikainen keskustelu Piraattipuolueen ehdokkaan Panu Horsmalahden ympärillä, etten voi olla tarttumatta siihen. (Taka-ajatuksena tässä on hakusanalla "Horsmalahti" saada lisää osumia blogiini => lisää huomiota => lisää lukijoita => parempi elämä.) Herra on vetäissyt ässän hihastaan, ja kuuluuko jo Arkadianmäeltä saranoiden kirskuntaa, kun ovet alkavat raottua? Hurraa! Hurraa!

Panulla on mielipiteitä moneen lähtöön, mutta eniten julkisuutta saavat vähemmän yllätyksellisesti kannanotot seksuaaliliberalismista ja seksuaalisen tasa-arvon lisäämisestä. Piraattipuolueen PR-väkikin on varpaillaan, kun nämä lausahdukset saavat enemmän julkisuutta kuin puolueen yleiset linjaukset. Ei toki koko puoluetta kannata leimata yhden jäsenen heittämän yksittäisen mielipiteen perusteella, vaikka eräät kovasti yrittävätkin.

Toivottomana romantikkona haaveilen maailmasta, jossa olisi vähemmän yksinäisiä. Enkä henkilökohtaisesti usko pelkän satunnaisen panemisen tervehdyttävään voimaan. On toki hyvä että tästäkin asiasta käydään julkista keskustelua, ja sitä on mielenkiintoista seurata, mutta tulee tunne, että taaskaan ei nähdä metsää puilta. Sitä väkisinkin miettii, mihin tämä yhteiskunta on menossa, jos aletaan kohkaamaan siitä, kuinka pitää ryhtyä laatimaan pykäliä, että jotkut saisivat vähän helpommin. Life out of balance?

Siitä olen luonnollisesti yhtä mieltä, että miehen neitsyyden stigmalle voisi yrittää tehdä jotain asennekasvatuksella. Naista saamaton mies, vaikka kuinka menestynyt olisi muuten, on kaikkien (no, ainakin itsensä) mielessä edelleen vain naista saamaton mies. Jos asian erehtyy myöntämään, ja auta armias, jopa yrittää vääntää siitä kepeätä herjaa, kaikki ajattelevat "vau, mikä luuseri".

- Minkäs ikäisenä meni poikuus?
- Liikkeelle sysäävien tekijöiden puuttuessa projektin katsotaan allokoituneen sektioon "on hold". Mutta kun (jos) se tapahtuu, kerron kyllä.
- Höm, okei... Mitäs mieltä muuten olet Libyan tilanteesta?

Asennemaailma näkyi myös P-E Auvisen manifestin analysoinnissa, joka joillakin netin keskustelupalstoilla koostui kuittauksesta tyyliin "virgin babble". Yksinäisen nuoren miehen ajatusmaailma negatoidaan vetoamalla oletettuun neitsyyteen. MOT.

Totean tähän loppuun, etten vieläkään ole päättänyt, ketä tai mitä puoluetta äänestäisin vaaleissa. Olen poliittisesti sen verran passiivinen pökkelö, että annan usein muiden tehdä päätökset puolestani. Jos sellaiset pikkuseikat kuin todellisuus jätettäisiin huomiotta, ääneni menisi ehdottomasti Tomi Kyuu Wareborgille.

Vaan oikeasti haaveilen sotilasdiktatuurista ja yleisestä asevelvollisuudesta kaikille. Khömm.

Life out of balance, todellakin.

PS. Pahoittelen sekavaa merkintää, mutta heräsin taas tänään universumin lainalaisuuksia uhmaavan aikaisin, ja aamun ajatukset piti saada syljetyksi jonnekin.

Kukaan ei ole saari, mutta aika likelle pääsin

2011-03-22T19:50:00.000+02:00

Automaatiotekniikassa takaisinkytkennällä (feedback) tarkoitetaan sitä, kun järjestelmän ulostulo ynnätään sisäänmenoon siten, että järjestelmästä tulee itsesäätelevä. Sosiaalisissa suhteissa sitä voisi verrata siihen, että kaikkiin sanomisiin ja tekemisiin reagoidaan kanssaihmisten taholta, edes ilmein ja elein, jos ei verbaalisesti. Näiden signaalien perusteella yksilö muuttaa ja kehittää omia toimintatapojaan. Elikkä ihan arkisesti: palaute (feedback, auts).

Netti on ainakin passiiviselle henkilölle huono paikka metsästää toiminnastaan palautetta. Kaikki ilmeet, eleet ja reaktiot ovat näkymättömissä, kun kommunikoidaan tekstein ja still-kuvin. Jos huomaan Galtsun kävijälistallani uuden vierailijan, en tietenkään tiedä, millaisen mielikuvan hän on muutaman keimailevan otoksen ja parin piiloroisin blogimerkinnän perusteella minusta kehittänyt. Jos sama henkilö vierailee toistamiseen, en tietenkään voi tietää, mitä hän minusta haluaa. Onko hän utelias vai klikkasiko hän vahingossa?

Mutta tämä kaikkihan on ihan itsestäänselvää pseudofiksua potaskaa. Siispä kohti käytännön toteutusta: koska olen monilla mittareilla eristäytynyt mökkihöperö, lähdin muodostamaan itselleni takaisinkytkentää netissä, ja aloin kirjoitella keskustelupalstoille. Kyllä! Minä, jolla ei ole koskaan mitään sanottavaa, olen ryhtynyt harrastamaan palstakirjoittelua. Jos tarpeeksi kauan kirjoittelen, opitaan minut tuntemaan edes jossain. Mutta tarvitsen munaa juttuihini ja mielipiteitä.

Miksi sitten minulla ei ole niitä perhanan mielipiteitä?! Tämä saattaa nyt olla vähän kaukaa haettua, mutta olen aina ollut se tottelevainen, kuuliainen ja kiltti lapsi. En koskaan kapinoinut. Kun tähän ynnätään vielä tiukka, suorituksia painottava kasvatusilmapiiri, on tuloksena mitä todennäköisimmin autoritaarinen alistuja. Aika tarkalleen sellainen, josta Ironmistress puhuu kirjoituksessaan tiikeriäidistä. Sellainen opinnoissaan lähinnä istumalihaksillaan menestynyt, mielipiteetön, oma-aloitteeton, itselleen hirveitä vaatimuksia asettava, ihanneihmisen muottiin sopimattomuudestaan stressaava, sosiaalisesta elämästä mitään ymmärtämätön, kerrassaan tollo olmitollo ja kolmenkympin tienoilla kajahtava yleinen hasardiviipottaja.

MINÄ!

Huh!

Meinaa rälläkkä lähteä käsistä. Nyt, totuttuun tapaan, jotain aivan muuta. Yksi ehdottomista lemppareistani:

Juokaamme sahtia auringonlaskuun.

Kyynikon maanantai

2011-03-21T17:13:00.000+02:00

Työni on varsin itsenäistä (mikä siinä onkin mukavaa), mutta tässä päivässä on ollut sekin mielessäpitäen jotain outoa. Ensinnäkin, en ole käytännössä tavannut ketään tänään. Sen lisäksi, Snellmanian ruokalassa asioidessani olin havaitsevinani, herrajeesusmaria, peräti kahden naispuolisen asiakkaan selvästi kiinnittävän huomiota minuun, mitä voi olosuhteisiin (väkimäärä, asettautuminen) suhteutettuna pitää jo poikkeuksellisena. Saattoi tietysti johtua vain kirkkaansinisestä paidastani. Tai renttumaisesta viikon sängestäni, joka paistaa naamastani kuin homelaikku tomaatin pinnalta. Kyseessä voi olla myös kansallinen salajuoni perusteettoman toiveikkuuden istuttamiseksi Setä R:n mieleen, jolloin hänet voidaan pitää tehokkaammin työkykyisenä.

Suomi24 Sinkut -palstalla on tänään keskusteltu Panu Horsmalahden haastattelusta Radio Rockin Korporaatiossa. Bloginsa perusteella voisi olla ihan mielenkiintoista kuulla jäppisen ajatuksia. Kuuntelen illemmalla.

Let's dance. Lievitystä kaukokaipuuseen:

Lemmentohtori Koichiro Halipusi, PhD

2011-03-20T14:17:00.002+02:00

Heh, otsikko taas on tulosta niistä hetkistä, jolloin sitä huomaa hymähtelevänsä itselleen. Ei liity aiheeseen, ei.

Mutta nyt oikeasti hei. Haluaisin kerrankin nukkua pitkään, kun on vapaapäiväkin. Taas heräsin spontaanisti ja pompin jo ennen kuutta ympäri kämp... eh, palatsiani - vaikka ei lyhytunisuudessa todellakaan mitään ikävää ole. Päinvastoin, jää enemmän aikaa valveillaolon aktiviteeteille, ja bonuksena saa paremmin unta illalla.

Yritin hienovaraisesti, kieliopillisesti huoliteltua (?) ja tilannekohtaisen korrektia (???) kieltä käyttäen, tiedustella kyselyn kautta Galtsussa itsestäni mielipiteitä tyyliin "oonX niinQ ihQ daA?", mutta se sai vain minut tuntemaan itseni creepyksi vanhaksi sedäksi. Uusi tunne minulle, eikä kovin mukava sellainen. Enää en ole se kirkasotsainen nuorukainen, joka uskoi pelastavansa koko maailman.

Isoäitini totesi kerran minulle: "taidat olla vähäisen ronkeli". Muitta mutkitta myönsin asian, kyllä hän minut tuntee. Mutta olisiko ehdoton parempi termi kuvaamaan itseäni? Pitkään ajattelin (ja ajattelen vieläkin) että joko vakavassa suhteessa tai ei missään suhteessa. Mutta toisaalta... äh, en osaa sanoa. Parempi, että pidän suuni kiinni, ennen kuin tajuankin näistä asioista jotain.

Jaaha, nyt siellä takana joku käskee pistämään turvan ruttuun ja musaa kehiin. En voi olla jatkamatta tutulla linjalla, nyt á la ambient-maestrot Namlook + Jenssen. En keksi mitään nokkelaa aasinsiltaa tähän, tämä vain on ollut minulla voimasoitossa:

Mörköillään... eiku... moi!

Lauantai-illan funtsintaa

2011-03-19T23:46:00.001+02:00

Heräsin taas tänään järjenvastaisesti, mutta tapani mukaan, ennen kuutta. Nukun yöni superleveällä futonilla, jossa saan toistaiseksi olla ihan miten päin haluan. Tänä viikonloppuna teen myös mitä haluan, eli pyöryköitä. Joooo. Ja unelmoin autoista, polkupyöristä, rakastumisesta. Kaikkea ei voi saada, mutta elämän voi ottaa elämysmatkailuna, jonka ei tarvitse olla täydellinen onnistuakseen. Tai jotain. Silti, se yksi iso elämys on antanut odottaa itseään näinkin kauan. Se, mistä monissa lauluissa lauletaan. Nyyhkyn nyyhkyn.

Eli suomeksi sanottuna, sitä seurusteluakin olisi ihan kliffaa kokeilla joskus. Useimmat ovat kuitenkin tässä iässä lähestulkoon tuleville lapsilleen toista vanhempaa hakemassa, ja itsehän en lapsia halua. Vaikka koskaan ei pidä sanoa ei koskaan, olisi samanhenkinen kumppani ihan jepa.

Tällä kertaa olen tyydyttänyt huomionkipeyttäni luomalla kyselyjä IRC-Galleriaan, joihin rekisteröityneet käyttäjät voivat vastata. Se nyt on joka tapauksessa niin teiniX paikka, ettei kaltaiselleni korkealentoisia kyselevälle oikein riitä samalla aaltopituudella seikkailevia vastaajia. Ne pikku piisamirotat valitsevat aina sen helpoimman "en niinq tajuu daa" -vaihtoehdon melkein joka kerta. Mutta joskus on hauska härnätä kasvavaa nuorisoa. Hi hi. Tunnen itseni niin totaaliseksi käppänäksi siellä. Herkkä mieleni järkkyy, näen varmaan painajaisia kävelykepeistä ja tukisukista ensi yönä.

Tässä plokissa en kai aiemmin ole musiikkia esille laittanut, vaikka se on ollut aina keskeisellä sijalla elämässäni. Jos ei muuten, niin ainakin haaveina harrastelija-DJ:n "urasta". Päätetään tämä merkintä siis ensimmäiseen biisiesitykseen. Putken aluksi pehmeä lasku Setä R:n musiikilliseen maailmaan: Global Communication! YEAH! Vaikka olen eliminoinut asunnostani kaikki tikittävät laitteet, pitää aina välillä muistuttaa itselleen, kuinka aika etenee vääjäämättömästi ja armotta:

Minulla on kiire nyt nukkumaan. Mui mui pusi pusi.

Pilkatkaa Blogistanin naisasianarria, katala hoviväki!

2011-03-18T10:16:00.001+02:00

Terppa kaikille taas. Voi jee. Palataanpa taas hetkeksi niiden asioiden pariin, joista blogi sai alkusysäyksensä. Siihen ajatukseen, kuinka useilla on, joillakin ei. Miksi? Soisin rakkautta jokaiselle, tapauskohtaisesti jopa metelöivälle naapurilleni Ilkka Pekolalle. Otsikko voi olla kieli poskessa heitetty, mutta siinä on totuuden siemen (siemen... pfffrtt.... BUAHAHAHAA... anteeksi... hihhäh... häpeän).

En tunne tätä naisettomuusblogikenttää kovinkaan perusteellisesti, mutta sen vähän perusteella mitä olen lukenut, olen saanut vaikutelman että kaikilla kirjoittajilla on ollut jotain lähempää toimintaa naiseläjien kanssa. Mikä on tavallaan katarttista, sillä itsehän en ole koskaan edes treffannut ketään. Jutustellut olen kyllä, lähinnä netin välityksellä, ja on minua muutamaan kertaan pyydetty tanssimaankin: loppuvuodesta 1998 Lahdessa, kesällä 2004 Hankasalmella ja marraskuussa 2006 Las Palmasissa. Muistelen näitä edelleenkin naishistoriani kohokohtina. Olenpa ajanut yhden päällekin autolla (ei käynyt kuinkaan). Tulee kuitenkin tunne, että olen porukan kokemattomin. Mieltäni kutkuttaa elo massiivisen blogosfäärin superpoikamiehenä, kokemattomuuskuninkaana/narrina. 30 vuoden rajapyykkikään ei ole enää kaukana, joten siihen asti olisi vähintään pysyttävä erossa naisista kaikin keinoin. Hihihii.

Jos minulle tämä kruunu/jokerihattu suodaan, tahdon pitää siitä kiinni kaikin keinoin. Esitän vetoomuksen: menkää nyt taivaan tähden hässimään niitä muita bloggaajia, jotta minä saavuttaisin kadehditun aseman ainoana ylpeänä poikana täällä! Hus!

No niin, jo riittää negaatio ja säälipisteiden kerääminen. Oma äitipuoleni halveksisi minua. Tiedä vaikka hän lukisi tätä. Olet paljastunut.

Muutenkin tuosta poikuudesta on pitkään kestäessään joillekin muodostunut elämää suurempi kysymys. Hassua, etten itse koe sitä sellaisena. Tokihan voisin luopua siitä milloin vain, jepulis, no problemo. Mutta asia on niin, etten halua pitää kiirettä. Ilmaistaan tämä nyt siten, että säästän itseäni sille oikealle ihmiselle. Ja se on myös totuus, koska näin olen hetki sitten päättänyt. Siis eilen illalla, kun puputin 23:tta Marie-keksiäni tällä viikolla. Moraalinen periaatteeni on, etten luovuta poikuuttani kuin sellaiselle, josta tiedän, että hänestä pidän ja hänet haluan. Ajattelette varmaan, että nyt poika on seonnut ja horisee ihan päättömiä, mutta tämä on päätös joka tulee pitämään (toivon, hih). Ei, en edes ole uskovainen, kaukana siitä. Kärsivällisyys on kardinaalihyveeni.

Rauhaa!

PS. Ai niin, lupasin laittaa omakuvani. Tuossa:

*juoksee karkuun*

Arviointeja, Aspergeria ja merta silmänkantamattomiin

2011-03-17T10:07:00.000+02:00

Tät-tä-rää! Uusi deittiprofiilini on ollut nyt pari kuukautta esillä, ja tähän mennessä kaksi on lisännyt sen suosikkeihinsa (silloin kun oli kuva, btw) ja yksi arvostellut viiden tähden veroiseksi (silloin kun ei ollut kuvaa, btw). Krö-HÖM! Tämä hommahan voisi jopa toimia.

Mutta mutta, olikohan heille tullut mieleen, kuinka paljon Lapin lisää jutuissani oikein on? Aina kun puhun tai kirjoitan, vastuu on kuulijalla tai lukijalla, se on hyvä tietää. Kyse on taidosta puhua sujuvaa paskaa, ja itse en osaa suoltaa kuin todella järisyttävän ylimaailmallisen paksua jöötiä silloin kun tarvis, ja herkkäuskoisemmat menevät aivan sanattomiksi seurassani. En minä väittänytkään, että olisi ihan kaikki Ismot casinolla, mutta tunnuslauseeni better living through insanity pätee aina. Tai siis, harvoin kylläkin, mutta silti.

Ajatellaan vaikka diplomityötäni, joka käsitteli testauslaitteen toteutuksen kannattavuutta. Näin omasta näkökulmastani se oli aivan uskomatonta skeidaa ja käyttöarvoltaan asymptoottisesti nollaa lähestyvää, mutta silti sain siitä hyvät arvosanat. Syy? Vitustako minä tiedän.

Pakko myöntää, että olen ollut vähän laiska näissä terveydenhuoltoasioissa. Uuden työpaikan tiimoilta pitäisi käydä siellä terveystarkastuksessa, ja sen kautta saada aikaa mielenterveyspalveluihin. Psykiatrin kanssa keskustellessa voi olla ammennettavissa uusia näkökulmia ja ajatuksia, ja jatkaa niiden pohtimista vaikka täällä. Tosin se on mennyt siihen, ettei keskusteltavaa enää ole, ja koko käyntien merkitys on kyseenalainen. Aina on oikeastaan se sama virsi: sosiaalinen elämä sitä sosiaalinen elämä tätä. Erään kuvauksen mukaan Asperger-henkilöillä ei useinkaan riitä mielenkiintoa kaverisuhteiden ylettömään hankkimiseen tai ylläpitämiseen - poislukien romanttiset suhteet, joihin assilla on normaali luontainen pyrkimys. TISMALLEEN! En ole tosin osannut päättää, olenko normaali, Asperger vai HFA.

No, toivoisin kyllä, että lääkkeiden ahmimisen voisi pikkuhiljaa lopettaa. Kauhean kallista lystiä.

Nuorempi veljeni, joka on elänyt vuosia parisuhteessa, kertoi joskus, kuinka hänen elämänsä on heitellyt kuin aaltoliikkeellä, jossa vuorottelevat ylen hyvät ja sangen huonot kaudet. En parhaalla tahdollakaan pystynyt samaistumaan (vaikka muuten olemme melko samanlaisia; meitä kiinnostavat samat asiat, samat artistit ja niin edespäin), koska oma elämäni on melko neutraalia, tasapaksua. Kuin tyyni ulappa, ja taivaalla pari kumpupilveä. Ja joku halvatun öljytankkeri vyörymässä päälle. En tiedä sitten, kumpi olisi mukavampi. Arvaamaton meri vai tyyni meri?

Seuraavassa merkinnässäni julkaisen oodin ATN:lle sekä oman kuvani. Stay tuned!

Ihra!

2011-03-16T07:26:00.000+02:00

Nyt kun lojaaleimmatkin lukijani ovat kaikonneet, voinen pistää ranttaliksi ja horista tänne mitä mieleen juolahtaa.

Eipä ei, minulla on ihan kivaa. Vaikka Cipralexit ovat taas finaalissa ja huippaa niin perkeleesti, ei mieliala ole yhtään sen alhaisempi. Johtuisikohan se siitä, että kaunis tyttö katsoi minua yliopiston aulassa eilen? Viikkoni on pelastettu, kiitos sinun, kuka lienetkin.

Niin, tuosta edellisessä merkinnässäni mainitusta ulkonäköhaitasta. Olen lanseerannut itselleni koko eliniän kestävän kunto-ohjelman, jonka tavoitteena on pitää itseni säädyllisissä mitoissa. Siitä on nyt ollut taukoa, ja elintavatkin ovat olleet muutaman vuoden ajan hiukan epänormaalit. Se ei voi olla näkymättä. Lisäksi sen saakelin armeijan jälkeen minulla on ollut taipumusta lihomiseen, kun ennen olin todella hoikka. Lääkityskin saattaa vaikuttaa asiaan.

Olen valinnut pääasialliseksi liikuntamuodoksi pyöräilyn, ja kun kyllästyin entisessä mankelissani jatkuvaan taka-akselin katkeiluun, on nyt kiikarissa uusi fillari. Sitten voi alkaa harrastamaan toden teolla.

Liikakilot aiheuttavat nyt suurinta murhetta minulle, ja vaikka ne eivät ulkonäköäni ole varsinaisesti pilanneet, ovat ne kuitenkin jatkuvasti muistuttamassa itsestään. Ei enää jaksa kävellä yhtä reippaasti. Seuraavan kolmen vuoden aikana aionkin panostaa ihan eri tavalla kuntoiluun, koska sitä pitäisi ehdottomasti lisätä.

Toivon todella, että tämä onnistuu. En yksinkertaisesti enää kestä kommenttejani ulkonäöstäni - olen kuullut jo niitä ihan tarpeeksi. Olisi edes vähän tyytyväisempi itseensä ja elämäänsä.

Ujouteen ja epävarmuuteen urheilusta tuskin on apua, joten jos ja kun elän ikuisena poikamiehenä, niin mieluummin sitten terveenä sellaisena.

Boksi muutti =)

2011-03-13T21:13:00.001+02:00

Tämä blogin irvikuva on periaatteessa pystyyn kuollut, mutta mikään ei estä minua päivittämästä sitä kuukausien jälkeenkään. Haluan tähdentää, etten ole unohtanut tätäkään ajatuskanavaa. Päinvastoin, olen miettinyt tämän päivittämistä jatkuvasti, mutta luonteeni mukaisesti pidättäydyn kirjoittamasta mitään ellei ole jotain todella tärkeää kerrottavaa.

Enkä koe, että olisi nytkään, joten kärsimättömimmät voivat lopettaa lukemisen tähän. Mitä swiddua minun pitäisi muka tähän satuilla, että mielenkiinto säilyisi?

Yhä täällä? Hyvä. Öhöm, en siis tuhlaa kenenkään, varsinkaan omaani, aikaa löpertelemällä turhia. Nyt se varsinainen asia. Olen nimittäin vaihtanut asemapaikkaani, ja samalla siirtynyt kalaisemmille vesille. Aika näyttää, seuraako tästä mitään mielenkiintoista. Loikkasin nimittäin yliopistoon töihin, ja käpykylä sai jäädä taakse. Poikamiesboksi myös sai lopullisen oikeutuksen nimelleen, sillä muutin ensimmäiseen omaan asuntooni, kun tähän asti asumismuotoni on ollut lähinnä väliaikaisratkaisutyyppinen.

Elämä soljuu muuten eteenpäin verkkaisella tahdillaan. Naiskokemukset näyttävät edelleen nollaa. Eipä silti, olen alkanut oikeasti nauttia tästä yksinolosta. Koen sosiaalisen verkostoni itselleni riittäväksi enkä oikeastaan kaipaa lujitusta siihen enää kuin hetkittäin. Aion kuitenkin ottaa uudesta kaupungista hyödyn irti tutustumalla harrastusmahdollisuuksiin. Sitähän kaikki toivovat minun tekevän, eikö? Pitäisi ainakin saada liikakiloja karistettua, kun aivan viime aikoina eräs sukulainen ei omien sanojensa mukaan tunnistanut minua, kun olin kuulemma “pyöristynyt”. Voi perkele.

Kuulemisiin taas määräämättömän ajan kuluttua. Ehkä seuraavan merkinnän aiheena on se, kuinka uskaltauduin yksin baariin ensimmäistä kertaa elämässäni. Sen toteuttamista olen pyöritellyt päässäni hiljan, vaikka en moisissa paikoissa yleensä viihdy.

Nyt sitten istun olohuoneessani, läppäri sylissä, miettien kehtaanko julkaista tämän tekstin. Ilmeisesti kehtasin, koska luet tätä nyt.

Enkelit ja demonit

2010-09-08T19:15:00.000+03:00

Tehdäänpä temppu. Poikamiesboksi on ollut toiminnassa vuoden, ja on siivouksen aika. Vanhat merkinnät saavat maistaa silppuria ihan oman mielenrauhani kannalta. Jatkosta sen verran, että pidän tämän blogin hengissä, mikäli jotain mainittavaa tapahtuu naisasioissani (eli hiljaista tulee olemaan, hähä). Varsinaista päiväkirjaani pidän nykyisin IRC-Galleriassa, mutta kaikkea ei voi tietenkään omalla kuvalla ja etunimellä julkaista. Säilytän tämän kasvottomana julkaisukanavanani.

Blogia ennestään tuntemattomille lyhyt kertaus:

Päällisin puolin elämä on kunnossa. On hyvä työpaikka, koulutus, katto pään päällä, lääkitys vahva ja kohdallaan. MUTTA… mitäs helvettiä, kun on vastakkaisen sukupuolen suhteen täysin kokematon!? Tämä on siis blogi nuoren erakon elämästä, kaikkine demoneineen.

Kirjoittaja on ns. "AT-mies", kolmeakymmentä lähestyvä kiltti, savuton, lähes raitis insinöörinplanttu - ujo ja hiljainen hiirulainen. Asuu ja työskentelee pienellä paikkakunnalla Etelä-Suomessa, eli lähellä kaikkea, mutta kuitenkin niin kaukana kaikesta. Voisi olettaa pariutumispelin olevan melkoista onnenkauppaa näillä lähtökohdilla.