En ole tänään parhaimmillani

ZÄP! Setä R pamahti taas pilaamaan päivänne. Pyydän anteeksi, rakkaat maaoravat, hiljaisuuttani, mutta halusin säästää pyhien ajan teidät raaoilta yksityiskohdilta. Odotin vain hetkeä, jolloin edes vähän tuntuisi siltä, että elämä voittaa. Hetkeä, jolloin voi tyytyväisenä ryystää vihreää teetä, napostella Marie-keksejä ja kuunnella Underworldin Dirty Epiciä nostalgiahuumassa.

Hetkeä jolloin, ennen kaikkea, pystyn kirjoittamaan johdonmukaisesti. Nyt en edes yritä, koska ei ole sellainen hetki.

Mitä kaikkea onkaan tällä välin tapahtunut? Luontoäiti oikuttelee: kesäsäiden jälkeen saadaan lunta. Ja kohta taas luvassa kesää. Prinssi "Viltsu" William sai Katensa (kuulemma) kelpo seremonioin. "Osku" bin Ladenille puolestaan kävi pahemman kerran köpösti Tiimi Kutosen käsittelyssä.

Pääsiäisenä matkustin junalla, ja joukkoliikenteen ihanuus AT-miehen näkökulmasta konkretisoitui jälleen. Tajusin jälkeenpäin, että viereisellä paikalla istui melkein koko matkan joku kiva opiskelijatyttö. Sain jälleen edes pientä osviittaa siitä, miltä tuntuu olla kuin kuka tahansa teistä (jep, tein juuri ovelan viittauksen sarjakuvaan). No niin, hihihii, räpläsin kylläkin läppäriäni koko matkan. Toivottavasti hän ei katsellut sivusilmällä, kun yritin kirjoittaa tätä, ja etsinyt Googlen avulla blogiani. Aivan lapsellista olettaa tällaista, mutta jos hän sattuu lukemaan tätä, sanon: MOI.

Oma elämäni noin muuten? Sanotaan, että ken fillariin tarttuu, se fillariin hukkuu, ja vaikka poljen 200 km viikossa, ei se lukuna kauhean suuri ole. Siltikään ei tunnu riittävän aikaa tai energiaa mihinkään muuhun. Kuten bloggaamiseen. Tai edes työn tekemiseen, josta minulle maksetaan. Ei hyvä. Olen obsessoitunut vain ja ainoastaan tähän yhteen asiaan. Täysin. En tarvitse enää ihmisten kommentteja, jossa esiintyvät sanat "valas" ja "puskutraktori". EN JUMALAUTA ALISTU! LUON NAHKANI JA KUORIUDUN ENTISTÄKIN SUTJAKKAAMPANA! NÄETTE VIELÄ!

Tä? Okei sitten, ne naisasiat. Arvatkaa mitä? ARVATKAA MITÄ?!

No hähhäh, ei paljon mitään.

No, tekstarinainen lähetteli taas viestiä pääsiäisen jälkeen, ja vihjaili vähän, että soittaisi viikolla. Siis viime viikolla. Nyt on viime viikkoa seuraavan viikon torstai, joten on ihan relevanttia todeta, ettei soittanut.

Sähköpostikontaktin kanssa olen edelleen viestitellyt, aika harvakseltaan, mikä sopii minulle. Pitäisikö tässä myöntää, että taidan jollakin tapaa pitää hänestä, vaikka eihän tässä vaiheessa uskalla mitään varmaa sanoa.

Ai niin... onhan tässä vielä ikäänkuin kolmaskin. Minä hölmö kun en ole vaivautunut piilottamaan deittiprofiiliani, ja pystyn edelleen vastaanottamaan viestejä.

En nyt runoile pidemmästi, joten lakatkaa pureskelemasta kynsiänne. Tämä ei ole se poikabändi, eikä edes Underworld, mutta kuuntelin tätä kirjoittaessani:

Naurakaa kanssani tai minulle, kunhan edes hymyilette

No niin, nyt voisi jotain yrittää kirjoitella tännekin, vaikka näinkin sekavassa mielentilassa kannattaisi vältellä minkäänlaista kirjoittamista. Kahden naisihmisen tyytyväisenä pitäminen on näin hienosti kuvailtuna neurologisesti kuormittava tehtävä, ja nyt kun aivan hiljattain kolmaskin oli hetken aikaa änkemässä mukaan (taisi sitten ujous iskeä tjsp.), oli iskeä aito paniikki pintaan. Pliis, heh, riittäisi ihan hyvin yksi kerrallaan.

Tekstarinainen onkin osoittautunut sitkeäksi sissiksi. Olen kai pelannut korttini puolivahingossa oikein, koska hän kaikesta päätellen ei ole vielä kyllästynyt minuun. Viestittelyn tahti on toki verkkaistunut, ja viime viestistä alkaa olla jo pelottavan paljon aikaa. Näinköhän tämä oli tässä? No joo JOO, minun kai sitten pitäisi muistaa häntä viestillä; eihän ole reilua, että vastapuoli joutuu olemaan jatkuvasti aloitteellinen minun suuntaani. Kierittäkää minut tervassa ja höyhenissä.

Sähköpostikontaktini kanssa taas olemme vaihtaneet muutaman viestin, ja monet asiat, joista hän kertoo, ovat kovin tuttuja itsellenikin. Kuten nyt ikisinkkuus ja pohjaton ujous. Ja jotta menisi todella ufoksi, hän kertoi nähneensä minut livenä pariinkin otteeseen yliopiston ruokalassa viime viikolla. Itse en kyllä saa mieleeni, olisinko minä nähnyt häntä; enhän minä edes tiedä miltä hän näyttää!

Kumpikin on jo alustavasti ilmaissut kiinnostuksensa kasvokkain tapaamiseen. Eli katastrofin ainekset ovat kasassa.

Vaikuttaa jo vähän siltä, että tämän vuoden puolella on tullut enemmän yhteydenottoja yhteensä kuin sinä aikana, jolloin asustelin "kylässä". Pessimistinä en kuitenkaan usko, että onneni olisi näin nopeasti kääntymässä; paljon on tehtävä työtä arkuuden voittamiseksi. Puhumattakaan fyysisestä olemuksesta, johon olen vain etäisesti tyytyväinen. Mitenkään lihavana en itseäni pidä, mutta hoikempikin voisin olla. Olen alkanut pienen tauon jälkeen taas kuntoilemaan, ehkä vähän liiankin rankasti, koska olen juuri nyt aika kuitti. Toisaalta, olen nukkunut paremmin kuin koskaan, ja yleinen olo on selvästi kohentunut.

Mutta itseäni vartenhan minä työtä teen, en vain siksi, että tulisin jotenkin suosituksi naisten parissa. (Edeltävä lause oli sitten itsepetosta.)

Olen ollut huolissani siitä, että olen saattanut paljastaa blogissani liikaa tietoja itsestäni, ja että minut voisi tunnistaa näistä kirjoituksista. Huoli voi olla tietysti tähän asti ihan aiheeton, mutta nämä tilanneraportit saattavat vääriin käsiin joutuessaan olla tuhoisa ase minua vastaan. Tai... no, äh, ei kai sentään. Pelkään ihan turhia.

Arkistojen kätköistä, päivän fiilistelyt:

Niin, keksin muuten päällystää jääkaappini oven Ilman naista -sarjakuvastripeillä. Tärkeäähän on kyetä nauramaan itselleen ja tilanteelleen. Mutta miten minusta tuntuu, etteivät ihmiset naura kanssani?

Mitä täällä oikein tapahtuu?

Tervis taas, rakkaat preeriakoirat. Täällä sitä juostaan oravanpyörässä vailla agendaa, vailla päämäärää. Road to Nowhere, lauloi Talking Heads aikoinaan:

Well, we know where we're goin'
but we don't know where we've been
And we know what we're knowin'
but we can't say what we've seen

Myönnän auliisti, että mennyt viikko on ollut pääsääntöisesti vitutusta, katkeruutta ja epätoivoa. Olen tottunut siihen, että nuo tunteet menevät nopeasti ohi, mutta nytpä eivät menneetkään. Syytä en tiedä; kaikki on päällisin puolin oikein kunnossa, mutta jossain sisimmässä mättää ja pahasti. Meinasin otsikoida kirjoitukseni: Normaali elämä ei ole minua varten, ja tilittää vuolaasti siitä, kuinka elämä tuntuu ottavan enemmän kuin antavan.

Mutta nyt en sitä tee. Syynä ovat kuluneen kahden vuorokauden aikana sattuneet melko vähäpätöiset, mutta elämäni mittakaavassa varsin merkilliset tapahtumat. Minullahan ei muuta elämää ole kuin netti, joten sen pohjalta nämäkin tapaukset lähtivät liikkeelle. Selvennän niitä nyt tässä vähän.

I. Joku satunnainen 17-vuotias kehui minua IRC-Galleriassa kivan näköiseksi. En yleensä saa kommentteja kuviini, joten tämä oli aika erikoinen tapaus. Saattoi tietysti mennä väärälle henkilölle? Ei, en usko. Outoa.

II. Tapanani on selailla deittiprofiileja anonyymisti, ettei nimeäni jää kenenkään vieraslistaan. Huu, kuinka nössö olenkaan! Noh, eräs toisella puolella Suomea asuva Salainen Ihailuni Kohde oli jotenkin löytänyt profiilini ja lähettänyt ihan viestiäkin. Tosin vain kommentoidakseen hauskaa kohtaa profiilissani, mutta silti.

III. Toissayönä sain tekstiviestin tuntemattomalta naiseläjältä, joka oli käynyt katsomassa City-profiiliani. Vastasin hänelle takaisin, ja nyt taidetaan olla sitten jonkinlaisissa yhteyksissä. Vaan kuinka kauan? Nämä juttuni kun ovat tavanneet aina kuihtua kokoon.

IV. Nyt menee kummalliseksi. Myöhään eilen illalla sähköpostilootaani kolahti pitkä ja seikkaperäinen sähköposti joltain neiti-ihmiseltä, joka oli omien sanojensa mukaan jo pitkään katsellut minua netissä. Piti oikein hieraista silmiäni, koska hetken aikaa oli epäuskoinen olo. Joku on kiinnostunut minusta ja ilmaisee sen?! Lienee sanomattakin selvää, että unensaanti oli vaikeaa, kun mietin koko ajan sitä sähköpostia ja sen lähettäjää. Kaikenlaista yhteydenottoa olen saanut, mutta erityisesti tämä kolahti jollain tavalla. Laatija asuu vieläpä samalla paikkakunnalla.

Oikeasti, mitä on tekeillä? Juuri tuomitsin tilanteeni toivottomaksi, ja yhtäkkiä onkin naisia joka sormelle. Tai ehkä vain peukalolle ja etusormelle, mutta edeltävään tilanteeseen verrattuna ruhtinaallisesti.

Tuota noin... se siitä. Seuraava esitys ei ole Road to Nowhere, vaan jotain erityisen hyvää Norjanmaalta. Jo oli aikakin, että joku laittoi tämän YouTubeen. Paras. Biisi. Ikinä.

Nyt pitäisi yrittää vääntää se vastaussähköposti. Tschüss!

Puuteristeily ja puutteellista puutejournalismia

Kello 4:30. Lumiaura elämöi ulkona ja minä taas hereillä. Tällaisina hetkinä syntyy todellisia turhien ideoiden äitejä ja isokummeja. Esimerkiksi sellainen jossa lauma yksinäisiä nuoria (hetero)miehiä laitetaan samaan laivaan 5-10 naisen kanssa ja katsotaan, millä metodeilla ujot miehet alkavat kilpailla vähäisten naaraiden suosiosta. Itse varmaan kuulun siihen ihmisryhmään, joka jättää leikin jo alkuun sikseen, toteaa: "Pöh. Olen tällaisen yläpuolella. Mä mitään showta ala vetämään", ja tilaa toisen lonkeron.

Unenpöpperöisyyteni karistettuani päätin, että koko idean pointti on täysin järjetön, enkä ajatellut asiaa sen enempää.

Luin viikon Nyt-liitteen pääartikkelin ajatuksella (tuhlasin vittu puolitoista euroa näköislehteen!), ja olihan se silkkaa tuubaa näin rakkauden vähäosaisen näkökulmasta. Siinähän haastateltiin vain menestyjiä ja potentiaalisia menestyjiä. Ei silti, Hännikäinen kyllä veistelee ihan teräviä. Pitäisi tosiaan lukea se Ilman.

Pääkirjoituksessa oli toki annettu puheenvuoro yhdelle pysyväissinkulle, mutta toimittajan kommentti... no, se vähän kiehahdutti. Kuvasti juuri sitä tyypillistä massojen suhtautumista tähän marginaaliryhmään, tai ainakin markkina-arvoteoriaan. En nyt tietenkään väitä, että MAT olisi totuus, ikkuna, ovi ja valo. Enemmänkin itselleni se on kieroutuneen hauska tapa ilmaista itsestäänselvät asiat, kuten se, etteivät jotkut vain saa.

Jaaha, tuossa eteisen pöydällä on kaksi elokuvalippua, jotka vanhenevat toukokuussa. Minkäköhän pätkän menisi katsomaan? Nyt-liitteessä mainittu Sinkkuelämän säännöt? Tässä on se positiivinen puoli, että voi mennä katsomaan vaikka kaksi. Joululahjaksi nuo liput sain - onkohan tässä joku taka-ajatus ollut?

Joku taka-ajatus varmasti oli veljeni antamassa lahjassa, jossa tuli bonuksena ns. selviytymispakkaus. Siis sukelluspuku. Siis turvahuppu. Hyvä, että jotkut eivät ole vielä luopuneet kaikesta toivosta. Voi hellanlettas.

Tänään olen kenkkutuulella, joten musapläjäys on tyylillinen syrjähyppy videon kera:

Veppimiehen ihmeelliset siekailut

Eräs työtoveri sanoi minulle kerran suunnilleen näin: "Vaikka olet aika hiljainen kaveri, kommenttisi ovat mahtavia. Sellaisia, mihin kenelläkään ei ole lisättävää." Okei. Jos tämä pitää paikkansa, minulla on tulevaisuus keskustelupalstojen kinginä. Hihi! Siksi aloinkin skriivailla palstoille. Vähän rohkeutta lisää ja mielipiteitä (auts?) peliin, niin saadaan varmaan sitä keskusteluakin aikaiseksi.

Joskus minullakin on äärettömän tylsää, ja vietän aikaani chattihuoneissa, vaikka minulla ei sen kummemmin ole mitään puhuttavaa. Seurailen vain muiden keskusteluja hiljaa taustalla. Kerran tosin kävi niin, että joku naispuolinen chattaaja kiinnostui nimimerkistäni, ja siinä sitten rupateltiin niitä näitä, lähinnä säästä, kun ei varmaan oikein osattu ohjata keskustelua mielenkiintoisempiin aiheisiin. Ja tyypillistä tuuriani kuvasti se, että koko chatsysteemi kaatui kesken kaiken.

Kyynikko kun olen, en ole jaksanut olla deittipuolen suhteen aktiivinen, en edes tämän uuden profiilin kanssa, vaikka tarkistinkin tuossa äskettäin kävijätilastoja. Ihan kiitettävästi oman paikkakunnan tytöt ovat käyneet minuakin kurkkaamassa. Edellisen paikkakunnan tapauksessa kävijöitä oli harvemmin, ja nekin yleensä jostain ihan muualta. Muutaman profiilin perusteella ei pitäne tehdä yleistyksiä, mutta aika paljon kävijälistassa oli sellaisia "äijää" etsiviä naisia. Outoako? Onnistun kyllä näyttämään miehekkäältä kuvissa, mutta en kai niin paljon sentään. "Kiltinnäköinen" ja "söpö" ovat minusta käytetyimmät luonnehdinnat.

Joskus nettideittailu-plääh-urani alkuaikoina, eli loppuvuodesta 2008 ja siitä vähän eteenpäin, otin melko aktiivisesti yhteyttä kiinnostaviin profiileihin, mutta homma kaatui yksinkertaisesti aina siihen, etten saanut vastausta. Siitä sitten pikkuhiljaa hiipi puseroon kyllästyminen, ja omat yhteydenotot vähenivät. Nyt voisi tietysti taas yrittää aktivoitua, kun on vihdoinkin päätynyt asumaan jokseenkin cityksi kutsuttavaan paikkaan, ja profiilinikin on vähäisen palautteen perusteella vähintäänkin toimiva.

Mutta hihhulei! JES! "Itsesääliskene" saa julkisuutta! Hmm. Tahtoisin laskea itseni MGTOW:ksi, mutta kuinkakohan kokonaisvaltaisesti tosiasiassa olen sitä?

Musaa. Biisin nimi "First Light" ei niinkään liity nykyiseen elämääni (lukuunottamatta jokakeväistä piristymistä), kuin siihen, mitä sen toivoisi olevan. Budd/Eno on joka tapauksessa pistämätön kombinaatio.

Tämä tästä päivän itsetehostuksesta. Nyt siivoamaan!

Voi halvatun politiikka

Sen verran herkullinen aihe on tämä viimeaikainen keskustelu Piraattipuolueen ehdokkaan Panu Horsmalahden ympärillä, etten voi olla tarttumatta siihen. (Taka-ajatuksena tässä on hakusanalla "Horsmalahti" saada lisää osumia blogiini => lisää huomiota => lisää lukijoita => parempi elämä.) Herra on vetäissyt ässän hihastaan, ja kuuluuko jo Arkadianmäeltä saranoiden kirskuntaa, kun ovet alkavat raottua? Hurraa! Hurraa!

Panulla on mielipiteitä moneen lähtöön, mutta eniten julkisuutta saavat vähemmän yllätyksellisesti kannanotot seksuaaliliberalismista ja seksuaalisen tasa-arvon lisäämisestä. Piraattipuolueen PR-väkikin on varpaillaan, kun nämä lausahdukset saavat enemmän julkisuutta kuin puolueen yleiset linjaukset. Ei toki koko puoluetta kannata leimata yhden jäsenen heittämän yksittäisen mielipiteen perusteella, vaikka eräät kovasti yrittävätkin.

Toivottomana romantikkona haaveilen maailmasta, jossa olisi vähemmän yksinäisiä. Enkä henkilökohtaisesti usko pelkän satunnaisen panemisen tervehdyttävään voimaan. On toki hyvä että tästäkin asiasta käydään julkista keskustelua, ja sitä on mielenkiintoista seurata, mutta tulee tunne, että taaskaan ei nähdä metsää puilta. Sitä väkisinkin miettii, mihin tämä yhteiskunta on menossa, jos aletaan kohkaamaan siitä, kuinka pitää ryhtyä laatimaan pykäliä, että jotkut saisivat vähän helpommin. Life out of balance?

Siitä olen luonnollisesti yhtä mieltä, että miehen neitsyyden stigmalle voisi yrittää tehdä jotain asennekasvatuksella. Naista saamaton mies, vaikka kuinka menestynyt olisi muuten, on kaikkien (no, ainakin itsensä) mielessä edelleen vain naista saamaton mies. Jos asian erehtyy myöntämään, ja auta armias, jopa yrittää vääntää siitä kepeätä herjaa, kaikki ajattelevat "vau, mikä luuseri".

- Minkäs ikäisenä meni poikuus?
- Liikkeelle sysäävien tekijöiden puuttuessa projektin katsotaan allokoituneen sektioon "on hold". Mutta kun (jos) se tapahtuu, kerron kyllä.
- Höm, okei... Mitäs mieltä muuten olet Libyan tilanteesta?

Asennemaailma näkyi myös P-E Auvisen manifestin analysoinnissa, joka joillakin netin keskustelupalstoilla koostui kuittauksesta tyyliin "virgin babble". Yksinäisen nuoren miehen ajatusmaailma negatoidaan vetoamalla oletettuun neitsyyteen. MOT.

Totean tähän loppuun, etten vieläkään ole päättänyt, ketä tai mitä puoluetta äänestäisin vaaleissa. Olen poliittisesti sen verran passiivinen pökkelö, että annan usein muiden tehdä päätökset puolestani. Jos sellaiset pikkuseikat kuin todellisuus jätettäisiin huomiotta, ääneni menisi ehdottomasti Tomi Kyuu Wareborgille.

Vaan oikeasti haaveilen sotilasdiktatuurista ja yleisestä asevelvollisuudesta kaikille. Khömm.

Life out of balance, todellakin.

PS. Pahoittelen sekavaa merkintää, mutta heräsin taas tänään universumin lainalaisuuksia uhmaavan aikaisin, ja aamun ajatukset piti saada syljetyksi jonnekin.

Kukaan ei ole saari, mutta aika likelle pääsin

Automaatiotekniikassa takaisinkytkennällä (feedback) tarkoitetaan sitä, kun järjestelmän ulostulo ynnätään sisäänmenoon siten, että järjestelmästä tulee itsesäätelevä. Sosiaalisissa suhteissa sitä voisi verrata siihen, että kaikkiin sanomisiin ja tekemisiin reagoidaan kanssaihmisten taholta, edes ilmein ja elein, jos ei verbaalisesti. Näiden signaalien perusteella yksilö muuttaa ja kehittää omia toimintatapojaan. Elikkä ihan arkisesti: palaute (feedback, auts).

Netti on ainakin passiiviselle henkilölle huono paikka metsästää toiminnastaan palautetta. Kaikki ilmeet, eleet ja reaktiot ovat näkymättömissä, kun kommunikoidaan tekstein ja still-kuvin. Jos huomaan Galtsun kävijälistallani uuden vierailijan, en tietenkään tiedä, millaisen mielikuvan hän on muutaman keimailevan otoksen ja parin piiloroisin blogimerkinnän perusteella minusta kehittänyt. Jos sama henkilö vierailee toistamiseen, en tietenkään voi tietää, mitä hän minusta haluaa. Onko hän utelias vai klikkasiko hän vahingossa?

Mutta tämä kaikkihan on ihan itsestäänselvää pseudofiksua potaskaa. Siispä kohti käytännön toteutusta: koska olen monilla mittareilla eristäytynyt mökkihöperö, lähdin muodostamaan itselleni takaisinkytkentää netissä, ja aloin kirjoitella keskustelupalstoille. Kyllä! Minä, jolla ei ole koskaan mitään sanottavaa, olen ryhtynyt harrastamaan palstakirjoittelua. Jos tarpeeksi kauan kirjoittelen, opitaan minut tuntemaan edes jossain. Mutta tarvitsen munaa juttuihini ja mielipiteitä.

Miksi sitten minulla ei ole niitä perhanan mielipiteitä?! Tämä saattaa nyt olla vähän kaukaa haettua, mutta olen aina ollut se tottelevainen, kuuliainen ja kiltti lapsi. En koskaan kapinoinut. Kun tähän ynnätään vielä tiukka, suorituksia painottava kasvatusilmapiiri, on tuloksena mitä todennäköisimmin autoritaarinen alistuja. Aika tarkalleen sellainen, josta Ironmistress puhuu kirjoituksessaan tiikeriäidistä. Sellainen opinnoissaan lähinnä istumalihaksillaan menestynyt, mielipiteetön, oma-aloitteeton, itselleen hirveitä vaatimuksia asettava, ihanneihmisen muottiin sopimattomuudestaan stressaava, sosiaalisesta elämästä mitään ymmärtämätön, kerrassaan tollo olmitollo ja kolmenkympin tienoilla kajahtava yleinen hasardiviipottaja.

MINÄ!

Huh!

Meinaa rälläkkä lähteä käsistä. Nyt, totuttuun tapaan, jotain aivan muuta. Yksi ehdottomista lemppareistani:

Juokaamme sahtia auringonlaskuun.